“Mittaamattomassa avaruudessa lukemattomia valaisevia palloja, joista jokaista kiertää tusina pienempää lainavaloista palloa, uumenissaa kuumaa, mutta ympärillään jähmettynyt, kylmä kuori, jonka homepeite synnyttää eläviä ja tiedoitsevia olentoja - siinä empiirinen totuus, todellisuus, maailma. Surkea on ajattelevan olennon asema, elämä jollakin noista äärettömässä avaruudessa epälukuisina ajelehtevista palloista tietämättä mistä tai minne, vain yhtenä lukemattomista samanlaisista olennoista, jotka töykkivät, ahdistavat ja kiduttavat toisiaan - herkeämättä ja hetkessä syntyen ja kuollen - aluttomassa ja loputtomassa ajassa. Mikään muu ei ole siinä pysyväistä kuin aine yksin ja samojen orgaanisten muotojen palautuminen tiettyjä teitä ja väyliä, jotka kerta kaikkiaan ovat olemassa. Kaikki, mitä kokemustiede voi opettaa, koskee vain tämän tapahtumakulun lähempää laatua ja sääntöjä. Vihdoinkin on filosofia uudemmalla ajalla johtunut ajattelemaan, että tuo kaikki on sittenkin vain aivoilmiötä sekä sälytetty niin suurin, lukuisin ja erilaisin subjektiivisin ehdoin, että luuloteltu todellisuus siitä katoaa jättäen sijan kokonaan toiselle maailmanjärjestykselle, joka on tuon ilmiön pohjalla, s.o. suhtautuu siihen niin kuin olio sinänsä pelkkään ilmiöön.”
Schopenhauer, Idealistisesta maailmankatsomuksesta, s. 5
“Poika katsoo isäänsä, ja hänen tajuntaansa iskee jääkylmä oivallus - hän näkee, että isän silmien tyrmistyttävissä palloissa asuu kauhu, ja se saa hänet säpsähtämään. Sillä hetkellä Bunny Junior oivaltaa, että isällä ei ole aavistustakaan, mitä hän on tekemässä tai mihin hän on menossa. Poika ymmärtää yhtäkkiä olleensa matkustajana lentokoneessa ja ohjaamoon astuttuaan huomanneensa, että lentäjä on hallintalaitteiden ääressä umpikännissä ja kone on ilmiselvästi vailla ohjaajaa. Bunny katsoo isänsä pakokauhuisia silmiä ja näkee, miten tuhat käsittämätöntä mittaria ja kytkintä ja viisaria kieppuu tolkuttomasti ja pienet punaiset lamput syttyvät ja sammuvat ja sanovat piip, piip, piip, ja hän tuntee etovan pyörryttävästi, että koneen nokka kääntyy päättäväisesti kohti maata ja että suuri sininen, vihamielinen maailma syöksähtää ylös tuhotakseen hänet - ja se pelottaa häntä.”
Nick Cave, Bunny Munroen kuolema, s. 189
“Miettikäämme nyt Virus B-23:n oireita: kuumetta, ihottumaa, tunnusomaista hajua, seksuaalisia vimmoja, pakkomiellettä seksistä ja kuolemasta… Onko tämä täysin outoa ja vierasta? Teen kantani selvemmäksi. Tiedämme, että kuluttava intohimo voi tuottaa fyysisiä oireita… kuumetta… ruokahalun menetystä… jopa allergisia reaktioita… ja vain harvat tilat ovat pakkomielteenomaisempia ja mahdollisesti itsetuhoisempia kuin rakkaus. Eivätkö Virus B-23:n oireet ole yksinkertaisesti sen oireita, mitä suvaitsemme kutsua ‘rakkaudeksi’? Eeva, näin meille kerrotaan, tehtiin Aatamin kylkiluusta… niinpä hepatiittivirus oli aikoinaan terve maksasolu. Suonette anteeksi, hyvät herrat, ei mitään henkilökohtaista… olemme kaikki virussyntyperän saastuttamia. Koko inhimillisen tietoisuuden laatu, niin kuin se miehissä ja naisissa ilmenee, on pohjimmiltaan virusmekanismi. Esitän, että ‘toisena puoliskona’ tunnettu virus muuttui pahanlaatuiseksi sen säteilyn tuloksena, jolle Punaisen yön kaupungit altistuivat.”
William. S. Burroughs, Punaisen yön kaupungit, s. 40
“Mistä tämä musta aurinko on peräisin? Minkä oudon aurinkokunnan näkymättömät ja raskaat säteet jähmettävät minut paikalleni, kahlehtivat vuoteeseen, pakottavat mykkyyteen ja luovuttamiseen? Kova kolaus, vastoinkäyminen tunne-elämässä tai työssä, läheisiä ihmissuhteitani rasittavat ikävyydet tai murheet ovat helposti tunnistettavissa epätoivoni laukaisijoiksi. Petos, kohtalokas sairaus, sattuma tai vammautuminen kiskaisee minut yllättäen pois normaalien ihmisten joukosta, se iskee rakastettuuni samoin mullistavin seurauksin, tai… mistäpä tietäisin? Meitä lannistavat päivittäin loputtomat vastoinkäymiset… Odottamatta ne antavat minulle toisen elämän. Elämän, jota on mahdotonta elää. Elämän, jota kuormittavat arkiset surut, vuodatetut ja niellyt kyyneleet sekä rajaton lohduttomuus - joskus polttava, toisinaan valju ja tyhjä. Siinä toisessa elämässä olemassaoloni on kuihtunut, ja se horjuu lakkaamatta kuoleman partaalla, vaikka sen toisinaan täyttää kiihkeä ponnistus elämän jatkamiseksi. Olipa kuolema kostonhaluinen tai vapauttava, se on tästä lähtien voimattomuuteni sisäinen kynnys ja elämäni mahdoton merkitys. Elämän taakka vaikuttaa minusta loputtoman sietämättömältä, paitsi lyhyinä hetkinä jolloin kokoan itseni ja nousen kohtaamaan tuhon. Elän elävää kuolemaa. Lihani on viilleltyä, vertavuotavaa ja kuin kuollutta. Rytmini hidastuu ja pysähtyy. AIka pyyhkiytyy pois tai laajenee ja sulautuu kärsimykseen… Jään toisten merkityksen ulkopuolelle, olen muukalainen ja naiivin onnellisuuden suhteen satunnainen. Minut vallannut lamaannus antaa ylittämättömän, metafyysisen selkeyden. Elämän ja kuoleman rajalla tunnen toisinaan kopeasti todistavani Olemisen mielettömyyttä ja paljastavani olevan ja sen siteiden mahdottomuuden.”
Julia Kristeva, Musta aurinko, s. 15-16
← Older entries
Page 1 of 6
